Tässä blogissa alan julkaista säännöllisen epäsäännöllisesti esim. noin kerran kuussa mielestäni yhteiskunnallisesti tärkeistä aiheista kantaa ottavia tekstejä. Ne voivat olla hyvin eri mittaisia tai tyylisiä ja aiheena on kevyesti ottaen koko maailma ja kaikki sen yhteiskunnalliset ilmiöt. Useat aiheet todennäköisesti kumpuavat mieliaiheistani maailman epäoikeudenmukaisuuksista, järjettömyyksistä sekä kummallisuuksista. Pyrin kuitenkin tarkastelemaan aiheitani kiihkottomasti argumentoiden faktoilla. Niin, totuudenjälkeinen aika on median roskatermi. Ei ole ollut koskaan mitään totuutta, vaan vain hegemonisia ja vähemmän hegemonisia kilpailevia teorioita ja merkityksiä. Minun faktani pyrkivät rakentumaan loogisen päättelyketjun pohjalle ja tieteellisen tiedon päälle. Subjektiivista positiotani en silti pysty, enkä edes yritä kokonaan kumota. Kunhan nyt pystyisi edes vähän katsomaan asioita useammasta näkökulmasta. Blogini ei sisällä kommentointimahdollisuutta, mutta otan mielelläni palautetta vastaan blogistani osoitteessa samipekka.kalliokoski@gmail.com

Perustulokeskustelu on äärimmäisen epäselvää ja sillä voidaan ajaa hyvin monenlaisia poliittisia ideologioita ja tavoitteita. Ilman tarkempia määritelmiä on käytännössä mahdotonta puhua sen vaikutuksista ihmisten elämään. Erilaisia perustuloyhdistelmiä ovat ajaneetkin ajattelijat politiikan jokaiselta kulmalta. Yhdistävänä tekijänä eri perustuloajatuksille voidaan kuitenkin nähdä pyrkimys julkisen byrokratian vähentämiseen. Lopulta vain harva keskustelija kannattaa yllä olevan määritelmän mukaista täysin ”puhdasta” perustulomallia, vaan yleensä siihen liitetään joko vastikkeellisuutta tai rajataan kohderyhmää. Tässä artikkelissa esitän minun oman mallini, joka sinällään pystyisi turvaamaan nykyistä kohtuullisemman toimeentulon suurelle osalle pienituloisia, yksinkertaistamaan valtavasti byrokratiaa ja silti olemaan realistinen.

Vasemmalla olevassa kuviossa on kuvattu yksinkertaistukset esitetyistä porvarillisista (= erittäin oikeistolaisista) ja sosialistisista (=erittäin vasemmistolaisista) perustulomalleista sekä Kelan tekemästä Perustulokokeilusta. Vastikkeellisuus tässä kuviossa sisältää myös kohderyhmän rajauksen. Porvarillisessa mallissa ei juurikaan säännellä kenelle raha tulee, mutta perustulon suuruus on erittäin pieni. Sosialistisessa mallissakaan ei juuri säädellä perustulon saamista, mutta sen sijaan rahamäärä on suuri. Kelan Perustulokokeilussa rahamäärä 560 euroa kuukaudessa on kohtuullisen pieni ja tuki on erittäin vastikkeellinen erityisesti kohderyhmän tiukan säännöstelyn takia (kohdejoukkona olivat vain Kelan työttömyysturvan saajat). Näihin kolmeen perustulomalliin sisältyy jokaiseen yksi selkeästi muita isompi ongelma; porvarillinen malli kurittaa todella paljon perustulosta riippuvaisia ihmisiä, sosialistinen malli on kallis ja Perustulokokeilumalli ei juuri vähennä byrokratiaa eikä silti ratkaise sosiaaliturvaongelmaa. Näihin ongelmiin perustulomallini pureutuu. Perustulomalleissa on tärkeää myös niiden suhde verotukseen.

Tukimuoto korvaisi kaikki yleiset tuet eli opintotuen, yleisen asumistuen, työttömyyskorvauksen, sairauspäivärahan, kotihoidontuen, minimivanhempainpäivärahat, omaishoidontuen, kansaneläkkeet jne. Se myös vaikuttaisi ansiosidonnaisiin tukiin rahoituksen kautta niin, että niihin määriteltäisiin katto. Ensimmäiset kolme kuukautta ansiosidonnainen tuki voisi olla enintään 2500 euroa bruttosuuruudeltaan ja sen jälkeen enintään 2000 euroa. Tällainen muutos koskettaisi noin 10–20 % parhaiten tienaavista suomalaisista. Myös ansiosidonnaiseen eläkkeeseen asetettaisiin katto 3000 euroon. Sen sijaan erityistukiin esim. vammaistuki, sairaankuljetus jne. perustulo ei vaikuttaisi.

Perustulo olisi lähtökohtaisesti joko 800, 900 tai 1000 euroa riippuen asuinkunnasta. Kela on asumistuessaan määritellyt Suomen kunnat 4 luokkaan asumisen kalleuden mukaan. Näistä luokista 1 ja 2 pitäisi yhdistää, jolloin niistä muodostuisi pääkaupunkiseutu. Siellä tukea maksettaisiin 1000 euroa. Kelan 3 luokka on maakuntien keskuskaupungit ja muut isohkot kaupungit. Niissä tukea maksettaisiin 900 euroa ja muualla Suomessa sitä maksettaisiin 800 euroa. Tämä erottelu johtuu asumisen hintaeroista. Lisäksi tuen suuruuteen vaikuttaisi vielä nykyisestä alle 25-vuotiaiden toimeentulotukikohtelusta tuttu elementti. Tässä mallissa se koskisi kaikkia eli jos ihminen kieltäytyy ottamasta vastaan tarjottua työ- tai opiskelupaikkaa hänen tukeansa leikattaisiin ensin 4 kuukaudeksi 20 % ja toisesta kieltäytymisestä vuodeksi 40 %. Määräajan kuluttua tuki palautuisi takaisin lähtösuuruuteen. Jos toimesta kieltäytyminen johtuu fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta esimerkiksi päihdeongelmasta, vammasta, masennuksesta jne. josta yksilö saa lääkärintodistuksen, tukea ei leikattaisi. Alle 2-vuotiasta lasta kotona hoitavalle vanhemmalle ei osoitettaisi työ- tai opiskelutarjouksia.

Oikeudenmukaisuus on käsitteenä lähtökohtaisesti monimerkityksellinen, joten sille pitäisi antaa
aina sisältö. Eri oikeudenmukaisuusteoriat tuovat näkyväksi tätä monimerkityksellisyyttä ja todellinen sisällöllinen keskustelu politiikasta kiertyy usein sen ympärille, mitä oikeudenmukaisuusteoriaa kukin poliitikko pitää parhaana. Käyn tässä lyhyesti läpi eri oikeudenmukaisuuskäsityksiä ja esittelen
mielestäni oikeudenmukaisimman oikeudenmukaisuuden ja sen suuntaviivat politiikkaan ja elämään.

Oikeudenmukaisuusteoriat voidaan jakaa kahteen kategoriaan - muodollisiin ja sisällöllisiin. Muodollisessa
oikeudenmukaisuuskäsityksessä vain sääntöjen ja lakien noudattamisella ja rehellisyydellä on merkitystä. Kunhan prosessi on reilu, niin yksilöiden kärsimyksen määrällä ei ole väliä. Sisällöllisessä oikeudenmukaisuuskäsityksessä sen sijaan katsotaan lopputulosta ja arvioidaan sen oikeudenmukaisuutta. Siihen kuuluu reilu prosessi, mutta se ei riitä. Se, minkälaisiin asetelmiin prosessi vie, on tärkeintä. Politiikka pohjimmiltaan on arvovalintoja ja siksi pelkän prosessin toteuttaminen ilman huomion kiinnittämistä päämääriin on politiikan oikeudellistamista, kun politiikka ymmärretään hyvän elämän ja sen
saavuttamisen keinojen konfliktiksi. Siksi politiikassa oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa pitäisi puhua sisällöllisestä oikeudenmukaisuudesta.

Sisällöllisiäkin oikeudenmukaisuuskäsityksiä on useita erilaisia. Tunnetuimpina näistä ovat ehkä utilitarismi ja John Rawlsin oikeudenmukaisuus reiluutena (justice as fairness). Utilitarismin heikkous erityisesti nykyajassa on se, että se mittaa keskiarvoja eli tällöin osa yksilöistä voi kokea suurtakin kärsimystä. Todellinen oikeudenmukaisuus rakentuukin sen varaan, ettei kenenkään yksilön tarvitse kärsiä suunnattomasti. Tällöin heikoimpien tilanteen arviointi on luonnollinen tapa mitata oikeudenmukaisuutta. Siksi oikeudenmukaisuus reiluutena on vahva valinta oikeudenmukaisuuskäsitykseksi.

Rawlsilaisen yhteiskunnan tulisi tuottaa laajat julkiset palvelut ja sosiaalituet. Kaikille pitäisi taata vähimmäistoimeentulo ja koulutuksen tulisi olla ilmaista. Kaikilla kansalaisilla tulisi olla mahdollisuus edetä kaikkiin julkisiin virkoihin taustastaan riippumatta. Harjoitetun politiikan tuleekin koko ajan pyrkiä maksimoimaan heikoimpien asema varmistaen yhteiskunnan rahoituspohjan. Rawlsin mukaan tärkeää on tunnistaa heikoimpien ryhmä, jotta harjoitetun politiikan vaikutuksia voidaan seurata. Suomessa tämän ryhmän muodostavat luontevasti perusturvan varassa olevat, jotka ovat sekä mahdollisuuksiltaan että varallisuudeltaan vähäosaisin ryhmä. Rawls korostaa lisäksi, ettei yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kehitystä voi pelkistää mihinkään yhteen tilastolukuun esimerkiksi Gini-kertoimeen, koska se jättää suuren osan yhteiskunnallisista asioista huomiotta ja on keskiarvo. Rawls muistuttaa, että oikeudenmukaisuus suosii heikoimpia ja jokaisen muutoksen kannattajien pitää pystyä todentamaan sen hyödyllisyys heikoimmille näkyvissä olevana aikana.

Oikeudenmukaisuus reiluutena – käsityksen olemassa olleena mallimaana on usein pidetty 1980–1990-lukujen Ruotsia laajoine universaaleine oikeuksineen ja tukineen sekä erittäin laajoine tulontasoittamisineen. Kuitenkin itse asiassa Rawls vaatii vielä tätäkin laajempaa varallisuuden tasoitusta, jotta kumuloituva varallisuus ei keskittyisi liiaksi, kuten Ruotsissa on käynyt 2000-luvulla. Lähtökohtaisesti jakamisen pitäisikin perustua - ei pelkästään tulojen jakamiseen - vaan myös tuotantovälineiden omistuksen jakamiseen hyväosaisilta heikommille. Tästä johtuen esimerkiksi verotuksen progressiivisuus ja perintöveron aste pitäisi olla jopa perinteisiä hyvinvointivaltioita korkeammalla tasolla.